Itse en kutsuisi addiktioksi
Tänään normaalin, joka aamuun pakollisena osana kuuluvan, kahvikupin juotuani tunsin sen tavoitellun vaikutuksen, heräämisentunteen. Mummoni järkytti minua jonkin aikaa sitten toteamalla, kuinka joka päivä juomatta jääneestä kupista kertyy vuodessa 365 kupillista turhaa kofeiinirasitetta maailman orjatyövoimalle. Tämän johdosta olen ruvennut panostamaan siihen, että joisin mahdollisimman tehokkaasti jokaisen pannun pohjalle jääneen tipan (lämmitän vaikka mikrossa – melkein jopa makuelämys). Santsasin siis sen kummempia miettimättä, mutta sitten alkoi tapahtumaan.
Rupesin tekemään matematiikan läksyjäni, jotka olin ajoittanut aamulle, vain havahtuakseni aivan kamalaan tärinään. Lähde sille olin arvattavasti minä, ja se oli ahdistavaa. Kynä tutisi viimeistä kiitoaan, ja terä katkeili. Tunteen patistamana lähdin liioitellun aikaisin kävelemään koulua kohti toivoen helpotusta raikkaasta lumisateesta. Taisi se vähän auttaakin, mutta vielä koulun rappusia laskeutuessani tavoitteenani selvitä kavereideni kohtaamispaikkaan, podin inhottavaa oloa. (Taas kerran rakastamani ja luottamukseni ansainnut kofeiiniräjähdys oli pettänyt minut.)
Perillä huomasin ilokseni kahden kaverini saapuneen myös yhtä turhan ajoissa koululle. Ihan kuin tämä ei olisi ilahduttanut tarpeeksi, toinen heistä rupesi hivuttamaan reppunsa vetoketjua auki, outoa siinä tilanteessa, ja nosti sieltä esiin purukumipussin koristeltuna sellaisella hörhelöisellä liimattavalla rusetilla. Kuinka ihanalta ja piristävältä voi tuollainen pieni välityksenosoitus tuntua.
Lisäksi hauskaa siitä teki se, että saimme kavereideni kanssa jokainen samanlaiset lahjat häneltä viime vuonna. Perinteet pystyyn. Tuokin lahjaidea taisi lähteä siitä, että hän halusi maksaa takaisin toisilta kuluneen vuoden aikana syömänsä purkat. Tai sitten hän halusi säästää omansa meiltä. Joka tapauksessa, viisas idea ja kaiken lisäksi tulee pelastamaan monet päivät likaisilta hämpaanväleiltä (ei pidä unohtaa rusetin voimaa, se on tärkeä osa).
Rupesin tekemään matematiikan läksyjäni, jotka olin ajoittanut aamulle, vain havahtuakseni aivan kamalaan tärinään. Lähde sille olin arvattavasti minä, ja se oli ahdistavaa. Kynä tutisi viimeistä kiitoaan, ja terä katkeili. Tunteen patistamana lähdin liioitellun aikaisin kävelemään koulua kohti toivoen helpotusta raikkaasta lumisateesta. Taisi se vähän auttaakin, mutta vielä koulun rappusia laskeutuessani tavoitteenani selvitä kavereideni kohtaamispaikkaan, podin inhottavaa oloa. (Taas kerran rakastamani ja luottamukseni ansainnut kofeiiniräjähdys oli pettänyt minut.)
Perillä huomasin ilokseni kahden kaverini saapuneen myös yhtä turhan ajoissa koululle. Ihan kuin tämä ei olisi ilahduttanut tarpeeksi, toinen heistä rupesi hivuttamaan reppunsa vetoketjua auki, outoa siinä tilanteessa, ja nosti sieltä esiin purukumipussin koristeltuna sellaisella hörhelöisellä liimattavalla rusetilla. Kuinka ihanalta ja piristävältä voi tuollainen pieni välityksenosoitus tuntua.
Lisäksi hauskaa siitä teki se, että saimme kavereideni kanssa jokainen samanlaiset lahjat häneltä viime vuonna. Perinteet pystyyn. Tuokin lahjaidea taisi lähteä siitä, että hän halusi maksaa takaisin toisilta kuluneen vuoden aikana syömänsä purkat. Tai sitten hän halusi säästää omansa meiltä. Joka tapauksessa, viisas idea ja kaiken lisäksi tulee pelastamaan monet päivät likaisilta hämpaanväleiltä (ei pidä unohtaa rusetin voimaa, se on tärkeä osa).
Kommentit
Lähetä kommentti
Herättikö ajatuksia? Keskustellaan, riidellään, mietiskellään!