Kouraiseva kodittomuus
Jo alkuvuodesta aloin kypsyttelemään ajatusta: ”Kyllä nyt ihmisen täytyy jossain vaiheessa elämäänsä kokea kodittomuus.” Tämän kertainen kokemus on ainakin toistaiseksi viimeistä iltaa vaille päätöksessään. Enkä kadu yhtään opiskelija-asunnostani luopumista, olen nimittäin oppinut itsestäni hirmuisen paljon. En enää kylässä ollessani istu etureidet jännittyineinä valmiina pinkomaan ulos yhdenkin kyseenalaisen silmäyksen saadessani. Olen oppinut olemaan rennommin ja ajattelemaan, että itse emäntäkin voi nauttia läsnäolostani, enkä ole (aina) pelkkä riesa. Toki on pitänyt oppia olemaan läsnäolevampi, osallistumaan perheen omiin tapoihin ja pyrkiä auttamaan kotitöissä. Tunne tarpeellisuudesta haihduttaa kumman tehokkaasti riesafiiliksen. Vähemmän vieraanvaraiseksi olen oppinut esimerkiksi menemällä omin avuin jääkaapille. Tässä on tietysti oma riskinsä - jotta se menee epäsoveliaan puolelle. Tietyissä karmeissa koen kuitenkin, että jääkaappimuurin sortaminen rentouttaa, kun ...